http://www.gutenberg.org/files/57012/57012-8.txt
Viinuri, lasi olutta!...
Minkätähden meninkään sinä iltana tuohon kapakkaan? En tiedä. Oli kylmä. Satoi hieman tihkusadetta, joka verhosi kaasuliekit läpinäkyvällä usvalla, pani kiiltämään katukäytävät, joille valo puotien ikkunoista lankesi valaisten lokaista katua ja ohikulkijain likaisia jalkoja.
En ollut mihinkään menossa. Olin vaan hiukan kävelemässä päivällisen jälkeen. Kuljin Grédit Lyonnais-katua, Vivienne-katua ja vielä joitakuita muitakin. Huomasin sattumalta suuren kapakan, joka oli puolillaan väkeä. Astuin sisään ilman mitään syytä. En ollut janoissani.
Loin silmäyksen ympärilleni etsiessäni paikkaa, missä ei olisi tungosta ja istuuduin erään vanhannäköisen miehen viereen, joka poltti sysimustaa, kahden sousin piippua Kuusi tai kahdeksan lasinalustaa oli hänen edessään pöydällä ilmoittaen hänen tyhjentämiensä olutlasien lukumäärän. Minä en tarkastellut naapuriani. Yhdellä silmäyksellä näin, että siinä oli oluenjuoja, yksi noita ravintolain säännöllisiä vieraita, jotka saapuvat aamulla avattaessa ja lähtevät illalla suljettaessa. Hän oli likainen, hänen rasvaiset, harmahtavat hiuksensa ulottuivat takin kaulukselle. Hänen liian suuret vaatteensa olivat nähtävästi teetetyt hänen hyvinvointinsa päivinä. Saattoi arvata, että hänen housunsa olivat kehnot ja ettei miesparka voinut astua kymmentä askelta kohentamatta tuota huonosti kiinnitettyä vaatekappaletta. Olikohan hänellä liivejä? Pelkkä ajatuskin siitä, millaiset olivat hänen jalkineensa ja mitä ne peittivät, kauhistutti minua. Hänen risaiset kalvosimensa olivat aivan mustareunaiset, kuten kynnetkin.
Niin pian kuin olin istuutunut, sanoi tämä henkilö minulle rauhallisella äänellä: "Kuinka jaksat?"
Minä käännähdin ja katsoin häneen. Hän jatkoi: "Etkö tunne minua?"
— "En."
— "Des Barrets."
Minä ällistyin. Sehän oli kreivi Jean des Barrets, entinen koulutoverini.
Minä puristin hänen kättään niin hämilläni, etten keksinyt mitään sanottavaa.
Vihdoin sopersin; "Ja kuinka sinä jaksat?"
Hän vastasi tyynesti: "Tuossahan se menee."
Hän vaikeni. Tahdoin olla rakastettava, sanoin jotain sanoakseni:
"Ja... mitä sinä toimitat?"
Hän vastasi tyynesti: "Niinkuin näet."
Tunsin punastuvana. Kyselin yhä: "Mutta päivisin?"
Hän lausui tuprutellen paksuja savupilviä: "Sama juttu päivisin."
Sitten koputti hän yhden sousin rahalla marmoripöytään ja huusi:
"Viinuri, kaksi lasia!"
Kaukainen ääni toisti: "Kaksi lasia numero neljälle!" Toinen vielä etäisempi ääni huusi kimeään: "Valmis!" Valkoesiliinainen mies tuli kantaen kahta lasia, joista tuodessa läikkyi keltaisia pisaroita hiekoitetulle lattialle.
Des Barrets tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja pani sen pöydälle imeskellen viiksiin jäänyttä vaahtoa.
Sitten hän kysyi: "Ja mitä uutta?"
Minulla ei todellakaan ollut mitään uutta kerrottavaa. Minä sopersin:
"Ei mitään ukkoseni, ei mitään. Minä olen liikemies."
Hän lausui välinpitämättömällä äänellään: "No... huvittaako se sinua?"
— "Ei, mutta ymmärräthän toki! jotakinhan täytyy tehdä!"
— "Miksi niin?"
— "No mutta... eihän sitä voi toimetonnakaan olla."
— "Mitä se hyödyttää? Minä en toimita mitään, niinkuin näet, en milloinkaan mitään. Kun ihmisellä ei ole rahaa, niin ymmärrän, että hän tekee työtä. Kun hänellä on mistä elää, on se hyödytöntä. Minkävuoksi tehdä työtä? Teetkö sitä itseäsi varten, vai muiden hyväksi. Jos teet työtä itsesi vuoksi, teet sitä siksi, että sinua huvittaa, siis niinkuin olla pitääkin; jos teet muiden hyväksi, olet suoraan sanoen houkkio."
Sitten huusi hän uudelleen koputtaen piipullaan marmoriin: "Viinuri, lasi olutta" ja jatkoi:
"Minä tulen puhumisesta janoiseksi. En ole siihen tottunut. Niin, minä en tee mitään, annan kaiken mennä menojaan, vanhenen. Kuollessani ei minulla ole mitään kaduttavaa. Minulla ei ole muuta muistoa kuin tämä kapakka. Ei vaimoa, ei lapsia, ei huolia, ei murheita, ei mitään. On parasta niin."
Hän tyhjensi lasin, joka oli hänelle tuotu, nuolasi huuliaan ja tarttui piippuunsa.
Minä katsoin häntä kauhistuneena. Kysyin häneltä:
— "Mutta ethän ole aina ollut tuollainen?"
— "Anteeksi, aina kouluajoilta saakka."
— "Tuo ei ole elämää, ystäväni. Tuo on kauheata. Eikö totta, sinä teet toki jotakin, rakastat jotakin, sinulla on ystäviä."
— "Ei. Minä nousen puolenpäivän ajoissa. Tulen tänne, syön aamiaista, juon, odotan yötä, syön päivällistä, juon; sitten, kello puoli kaksi menen nukkumaan, koska silloin suljetaan. Se on kaikkein ikävintä. Kymmenestä vuodesta olen kuusi viettänyt tässä ravintolassa, nurkassani, loput ajasta vuoteessani, en milloinkaan muualla. Joskus puhelen täällä kävijöiden kanssa."
— "Mutta Pariisiin saapuessasi, mitä teit ensin?"
— "Luin oikeustiedettä... Médicisin kahvilassa."
— "Mutta sitten?"
— "Sitten... kuljin Seine-virran toiselle puolelle ja asetuin tänne."
— "Minkä vuoksi vaivasit itseäsi senverran?"
— "Eihän sitä toki voi koko ikäänsä viettää quartier Latinissa. Ylioppilaat meluavat liiaksi. Nyt en liiku enää mihinkään. Viinuri, lasi olutta!"
Luulin hänen laskevan leikkiä. Kyselin yhä:
— "Kas niin, ole nyt suora. Onko sinulla ollut joku suuri suru? Ehkä toivoton rakkaus? Aivan varmasti olet sinä onnettomuuden murtama mies. Vanhako sinä olet?"
— "Kolmekymmentä kolme vuotta. Mutta ulkonäöltäni olen vähintäin neljäkymmentäviisi vuotias."
Katselin tarkasti hänen kasvojaan. Hänen kuihtunut, näivettynyt vartalonsa oli näköjään vanhuksen. Päälaelta riippui muutamia pitkiä hiushaituvia alas iholle, jonka puhtaus oli epäilyttävä. Hänellä oli tavattoman tuuheat kulmakarvat, suuret viikset ja harva parta. Olin äkkiä näkevinäni pesuvadin täynnä mustaa vettä, jossa tuo likainen tukka oli pesty.
Sanoin hänelle: "Sinä näytät todellakin vanhemmalta kuin olet. Varmasti on sinulla ollut suruja."
Hän sanoi: "Vakuutan sinulle, ettei ole ollut. Minä olen vanha siksi, etten milloinkaan ole raittiissa ilmassa. Ei mikään vahingoita ihmistä niinkuin kahvilaelämä."
En voinut uskoa häntä. "Olet toki ainakin hurjistellut. Ihminen ei tule kaljupäiseksi, kuten sinä, ilman, että hän on paljon rakastanut."
Hän ravisti levollisesti päätään: "En, minä olen aina ollut järkevä." Ja kohottaen katseensa kattolamppuun, joka kuumensi päätämme: "Jos olen kaljupäinen, on se kaasun syy. Se on hiusten vihollinen. — Viinuri, lasi olutta! — Oletko janoinen?"
— "En, kiitos. Mutta sinä herätät todellakin mielenkiintoani. Mistä asti olet ollut noin toivoton? Se ei ole tavallista, se ei ole luonnollista. Siinä piilee joku salaisuus."
— "Niin, se on alkanut lapsuudessani. Olen saanut pienenä iskun, joka on tehnyt minut synkkämieliseksi koko elämäni ajaksi."
— "Iskun?"
— Tahdotko tietää? Kuule sitten. Muistat ehkä linnan, jossa olen kasvanut, sillä olet ollut siellä viisi tai kuusi kertaa lupa-aikoina? Muistat tuon suuren harmaan rakennuksen, suuren puiston keskellä ja pitkät tammikäytävät, jotka levisivät joka ilmansuunnalle! Muistat äitini ja isäni, molemmat jäykkiä, juhlallisia.
Jumaloin äitiäni, pelkäsin isääni ja kunnioitin heitä molempia, tottunut kun olin näkemään kaikkien kumartuvan heidän edessään. He olivat kotiseudullaan herra kreivi ja rouva kreivitär; ja naapurimme Tannemaren, Raveletin, Brennevillen perheet osoittivat vanhemmilleni erityistä arvonantoa.
Olin silloin kolmentoista vuotias. Olin iloinen, tyytyväinen, niinkuin sillä ijällä ollaan, täynnä onnea.
Silloin, syyskuun loppupuolella, muutamia päiviä ennen, kun minun piti lähteä kouluun, kun leikin sutta puistossa, juosten oksien ja lehtien keskellä, huomasin juostessani erään käytävän poikki, että isä ja äiti olivat kävelemässä.
Muistan sen kun eilisen päivän. Oli hyvin tuulinen päivä. Tuuli tuiversi puiden latvoja, ne valittivat, tuntuivat päästävän ääniä, kumeita, syviä ääniä, joita kuulee metsässä myrskyllä.
Irtaantuneet ja kellastuneet lehdet lentelivät kuin linnut, pyörivät ilmassa, putosivat maahan, juoksivat sitten pitkin käytävää kuin vikkelät eläimet.
Ilta oli tulossa. Tiheikössä hämärsi. Tuulen ja oksien synnyttämä kahina kiihoitti minua, pani minut juoksemaan kuin hullu ja ulvomaan matkien sutta.
Huomattuani vanhempani kuljin nopein askelin heitä kohden oksien alla, yllättääkseni heidät, aivankuin olisin ollut oikea maankiertäjä. Mutta minä pysähdyin pelon valtaamana muutaman askeleen päähän heistä. Isäni huusi hirveän vihaisena:
— "Äitisi on tyhmä; ja muutenkin ei ole kysymys äidistäsi, vaan sinusta. Sanon sinulle, että tarvitsen nuo rahat ja vaadin, että allekirjoitat."
Äitini vastasi lujalla äänellä:
— "Minä en allekirjoita. Nuo rahat ovat Jeanin omaisuutta, Minä säilytän ne hänelle, enkä tahdo, että sinä tuhlaat niitä kaikenlaisten lutkien ja palvelustyttöjesi kanssa, niinkuin olet tehnyt omalle perinnöllesi."
Isä kääntyi silloin vihasta vavisten ja tarttuen vaimonsa kurkkuun, alkoi hän lyödä häntä toisella kädellään kaikin voimin vasten kasvoja.
Äidin päähine putosi. Hänen harmaat hiuksensa valahtivat auki; hän koetti välttää lyöntejä, mutta ei voinut. Ja isä löi, löi kuin hullu. Äiti kaatui maahan ja kätki kasvonsa molemmin käsin. Silloin isä käänsi hänet selälleen lyödäkseen häntä vieläkin ja irroitti hänen kätensä, joilla hän koetti peittää kasvojaan.
Minä, ystäväni, niin minusta tuntui, kuin täytyisi maailman luhistua kokoon, kuin olisivat ikuiset lait muuttuneet. Hämmennyin kun jonkun yliluonnollisen tapauksen, hirveän mullistuksen, korjaamattoman onnettomuuden edessä. Tulin mielettömäksi, kadotin järkeni. Aloin huutaa kaikin voimin, tietämättä miksi, suunnattoman kauhun, tuskan, peljästyksen vallassa. Isäni kuuli sen, kääntyi, näki minut ja nousi ja tuli minun luokseni. Luulin, että hän tappaisi minut ja minä pakenin kuin vainottu eläin suoraan eteenpäin metsään.
Kuljin ehkä tunnin, ehkä kaksi, en tiedä kauvanko. Yö oli tullut, minä vaivuin uupuneena ruohoon ja jäin siihen masentuneena, peloissani, surun kalvamana, surun, joka kaikiksi ajoiksi musersi sydänraukkani. Minua palelti, minun oli kukaties nälkä. Päivä valkeni. Minä en uskaltanut nousta, en kävellä, peljäten kohtaavani isäni, jota en tahtonut enää nähdä.
Olisin ehkä kuollut kurjuuteen ja nälkään, ellei metsänvartija olisi minua löytänyt ja vienyt väkivallalla pois.
Tapasin vanhempani vallan kaltaisinaan. Äitini sanoi ainoastaan:
"Kuinka olen pelännyt puolestasi, sinä paha poika, en ole nukkunut koko yönä."
Minä en vastannut mitään, vaan aloin itkeä. Isäni ei lausunut sanaakaan.
Viikkoa myöhemmin palasin kouluun.
No niin, hyvä ystävä, minulta oli kaikki lopussa. Olin nähnyt asioiden toisen puolen, huonon puolen; en ole sen koommin nähnyt niiden hyvää puolta. Mitä tapahtuikaan sielussani? Mikä outo ilmiö vaikuttikaan, että ajatukseni niin kokonaan muuttuivat. En tiedä mitään. Mutta minulla ei siitä päivästä lähtien ollut halua mihinkään, rakkautta kehenkään, himoa mihinkään, kunnianhimoa tai toiveita. Olen yhä vieläkin näkevinäni äitiraukkani maassa käytävällä isäni häntä rääkätessä. Äitini kuoli muutamia vuosia sen jälkeen. Isäni elää vieläkin. En ole häntä nähnyt. — "Viinuri, lasi olutta!..."
Hänelle tuotiin lasi, jonka hän kulahutti kurkkuunsa yhdellä siemaksella. Mutta ottaessaan piippunsa, hänen kätensä vapisi ja hän rikkoi sen. Silloin teki hän toivottoman liikkeen ja sanoi:
— "Ei, mutta katsohan! Siinä näet todellisen surun, esimerkiksi. Minulta kuluu kokonainen kuukausi, ennenkuin saan poltettua uuden piipun yhtä hyväksi kuin tuo vanha oli".
Ja hän singahutti suureen saliin päin, joka nyt oli täynnä savua ja väkeä, ainaisen huutonsa: — "Viinuri, lasi olutta — ja uusi piippu!"