http://www.gutenberg.org/files/57012/57012-8.txt
Jules setäni
Vanha valkopartainen kerjäläinen pyysi meiltä almua. Toverini Joseph Davranche antoi hänelle sata sousta. Minä näytin kummastuneelta. Hän sanoi minulle:
— Tuo raukka toi mieleeni erään tapauksen, jonka muisto on vaivannut minua lakkaamatta. Se oli tällainen:
Perheeni, joka oli kotoisin Havresta, ei ollut rikas. Tultiin juuri ja juuri toimeen, siinä kaikki. Isäni ponnisteli, palasi myöhään virastosta mutta ansaitsi kehnosti. Minulla oli kaksi sisarta.
Äitini kärsi paljon varattomuudestamme ja hän sanoi toisinaan miehelleen katkeria sanoja, verhottuja ja vääriä moitteita. Miesraukka teki silloin liikkeen, joka koski minuun kipeästi.
Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin pyyhkiäkseen hikeä jota ei ollut, eikä vastannut mitään. Minä aavistin hänen voimattoman murheensa. Me säästimme kaikessa, me emme noudattaneet milloinkaan päivälliskutsuja, jottei meidän olisi tarvinnut kutsua vuorostamme muita; me ostimme puodeista jätteitä, joita saimme alennuksella. Sisareni ompelivat itse vaatteensa ja heillä oli pitkät keskustelut ja neuvottelut nyörikoristuksesta, jonka hinta oli neljäkymmentä centime'ia metriltä. Jokapäiväisenä ruokanamme oli sakea häränlihasoppa ja kaikenlaiset puurot. Sitä pidettiin terveellisenä ja voimakkaana; minä olisin kernaimmin syönyt muunlaisia ruokalajeja.
Minä sain ankarat nuhteet kadonneitten nappien ja revittyjen housujen vuoksi.
Mutta joka sunnuntai läksimme me kävelylle täydessä juhla-asussamme. Isäni pitkässä takissa, korkeassa hatussa, hansikkaissa, ojensi käsivartensa äidilleni, joka oli liputettu kuin laiva juhlapäivänä. Sisareni, jotka tulivat ensimäisinä valmiiksi, odottivat lähtösignaalia, mutta viime hetkessä keksittiin aina joku tahrapilkku perheenisän takista, ja sitä täytyi kaikessa kiireessä pyyhkiä pois bentsiiniin kastetulla tilkulla.
Isä odotti hattu päässä, paitahihasillaan, kunnes toimitus oli loppuunsuoritettu, sillä välin kun äitini teki parastaan, pantuaan silmälasit nenälleen ja otettuaan hansikkaat kädestään, jottei olisi turmellut niitä.
Lähdettiin liikkeelle juhlallisina. Sisareni kulkivat eellimmäisinä käsi kädessä. He olivat naimaijässä ja heitä tahdottiin näyttää kaupungilla. Minä kävelin äitini vasemmalla puolella ja isäni oikealla. Ja minä muistan vanhusraukkojen muhkean ulkonäön noilla sunnuntaikävelyillä, heidän piirteidensä jäykkyyden ja heidän liikkeidensä ankaruuden. He astuivat eteenpäin vakavin askelin, ruumis suorana ja jalat kankeina, aivan kuin heidän käyttäytymisestään olisi riippunut joku tavattoman tärkeä asia.
Ja joka sunnuntai nähdessämme suurten laivojen, jotka saapuivat kaukaisista ja tuntemattomista maista, laskevan satamaan, lausui isäni muuttamatta samat sanat:
— Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!
Jules setäni, isäni veli, oli perheen ainoa toivo, oltuaan ensin sen kauhu. Olin lapsuudestani saakka kuullut hänestä puhuttavan ja minusta tuntui, että olisin tuntenut hänet yhdellä silmäyksellä, siksi paljon olin häntä ajatellut. Tunsin kaikki yksityiskohdat hänen elämässään aina siihen päivään saakka, jolloin hän oli lähtenyt Amerikaan, vaikkakin hänen siihenastisesta elämästään puhuttiin vain hiljaisella äänellä.
Näytti siltä, että hän oli käyttäytynyt huonosti, se on, hän oli tuhlannut paljon rahaa, mikä on suurin rikos, mihin köyhä ihminen voi tehdä itsensä vikapääksi. Jos rikas mies huvittelee, niin hän tekee tyhmyyksiä. Häntä kutsutaan hymyillen hurjastelijaksi. Varattomien keskuudessa pojasta, joka pakoittaa vanhempansa vähentämään omaisuuttaan, tulee lurjus, kerjäläinen, narri.
Tämä eroitus on oikea, vaikkakin asianlaita on sama, sillä seuraukset yksinään määräävät jonkun teon siveellisen laadun.
Viimein oli Jules setäni tuntuvasti vähentänyt isälleni kuuluvaa perintöä, tuhlattuaan oman osansa viimeiseen sous'iin.
Hänet oli lähetetty Amerikaan, kuten silloin oli tapana, kauppalaivalla joka kulki Havren ja Nev-Yorkin välillä.
Jouduttuaan kerran sinne, Jules setäni rupesi kauppiaaksi — en tiedä mitä hän möi — ja hän kirjoitti sieltä pian, että hän ansaitsi hiukan ja että hän toivoi voivansa isälleni korvata tekemänsä vääryyden. Tämä kirje herätti perheessä syvää liikutusta. Julesista, joka, kuten sanotaan, ei maksanut neljää koiran koipea, tuli äkkiä kunniallinen mies, lellipoika, todellinen Davranche, moitteeton kuten kaikki Davranchit.
Eräältä kapteenilta saimme tietää, että Jules oli vuokrannut suuren huoneuston ja harjoitti suurkauppaa.
Toinen kirje, joka saapui kaksi vuotta myöhemmin, kuului: "Rakas Philippe, kirjoitan sinulle, jottet huolehtisi terveydestäni, joka on hyvä. Asiani menestyvät hyvin. Lähden huomenna pitkälle matkalle Etelä-Amerikaan. Kuluu ehkä useampia vuosia, ennenkuin annan sinulle uusia tietoja. Älä ole huolestunut, ellen kirjoita. Palaan kerran Havreen rikkaana miehenä. Toivon ettei siihen ole pitkää aikaa ja me elämme sitten onnellisina yhdessä..."
Tästä kirjeestä tuli perheen evankeliumi. Sitä luettiin kaikissa tilaisuuksissa ja sitä näytettiin kaikille ihmisille.
Jules sedästä ei todellakaan kymmeneen vuoteen kuulunut mitään; mutta isäni toivo kasvoi sitä mukaan kuin aika kului ja äitikin sanoi usein:
— Kun kelpo Jules palaa, muuttuu asemamme tykkänään. Siinä on mies, joka on ymmärtänyt hoitaa asiansa.
Ja joka sunnuntai, katsellessamme kuinka taivaanrannalta tuli näkyviin mustia höyrylaivoja tupruuttaen savua taivaalle, toisti isäni tuon ikuisesti saman lauseen:
— Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!
Ja me odotimme melkein näkevämme hänen heiluttavan nenäliinaa ja huutavan:
— Hei! Philippe!
Me olimme rakentaneet lukemattomia suunnitelmia tuon otaksutun paluun varaan; sedän rahoilla me ostaisimme pienen talon maalta Ingouvillen läheltä. Minä en pääse siitä uskosta, ettei isäni jo ollut ryhtynyt neuvotteluihin tässä suhteessa.
Vanhin sisareni oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotias, nuorempi kaksikymmentäkuusi. He eivät olleet joutuneet naimisiin ja se oli suuri suru meille kaikille.
Kosija ilmaantui viimein nuoremmalle. Se oli muuan virkamies, ei juuri rikas, mutta kunnioitettu. Minä olen yhä vieläkin vakuutettu siitä, että Jules setäni kirje, jonka nuori mies eräänä iltana sai nähdäkseen, oli karkoittanut hänen epäröimisensä ja saanut hänet päätökseen.
Tarjoukseen myönnyttiin mitä suurimmalla alttiudella ja päätettiin, että häiden jälkeen koko perhe tekisi yhdessä huvimatkan Jerseyhin.
Jersey oli köyhien matkailijoiden luvattu maa. Se on lähellä; lähdetään merelle postialuksessa ja ollaan ulkomailla, sillä tämä saari kuuluu Englantiin. Siten tarjoutuu ranskalaisille tilaisuus kahden tunnin merimatkan jälkeen nähdä naapurikansaa sen omalla alueella ja tutkia sen tapoja, jotka muuten ovat surkuteltavat tällä saarella, jonka täyttää englantilainen paviljonki, kuten sanovat ihmiset, jotka käyttävät suoraa kieltä.
Tämä Jerseyn matka anasti kaikki ajatuksemme, se oli odotuksemme ja unelmiemme ainoa esine.
Lähdettiin viimein. Näen sen, kuin olisi se tapahtunut eilen: höyrylaivan, joka porisi Granvillen satamasillan luona; isäni, joka typertyneenä piti huolta matkakapineistamme; äitini, joka huolestuneena oli tarttunut vanhemman sisareni käsivarteen, joka tyttöparka nuoremman lähdön jälkeen näytti eksyneeltä kuin yksin pesään jäänyt kananpoikanen; ja kaikkien meidän takana vastanaineet, jotka aina pysyttelivät taa'immaisina, mikä seikka usein sai minut katsomaan taakseni.
Laiva vihelsi. Me nousimme kannelle ja laiva jättäen taakseen aallonmurtajan, eteni merelle, joka oli sileä kuin vihreä marmoripöytä. Me katselimme, kuinka rannat häipyivät näkyvistä, onnellisina ja ylpeinä kuten ainakin sellaiset ihmiset, jotka matkustavat vähän.
Isäni pullisti rintaansa pitkän takkinsa alla, josta samana aamuna oli hangattu pois kaikki tahrapilkut ja hän levitti ympärilleen bensinin tuoksua kuten aina päivinä, jolloin hän oli liikkeellä.
Yhtäkkiä hän keksi kaksi hienoa naista, joille kaksi herraa tarjosi ostereita. Muuan vanha repaleinen matruusi ojensi veitsenkärjellä osterit herroille ja nämä vuorostaan ojensivat ne naisille. Nämä söivät erittäin herkullisella tavalla, pitäen kuorta nenäliinallaan ja lähentäen suutaan, jotteivät tahraisi pukujaan. Sitten he joivat veden pienellä nopealla liikkeellä ja heittivät kuoren mereen.
Isäni epäilemättä lumosi tuo outo toimitus syödä ostereita merellä. Hän piti sitä kuuluvana hienoihin tapoihin, se oli valikoittua ja ylhäistä, ja hän lähestyi äitiäni ja sisariani kysästen:
— Tahdotteko, että tarjoon teille muutamia ostereita?
Äitini epäröi, ajatellen rahanmenoa; mutta sisareni myöntyivät heti.
Äitini sanoi moittivalla äänellä:
— Pelkään, ettei se tee hyvää vatsalleni. Tarjoahan vaan lapsille, mutta ei liiaksi, etteivät tule sairaiksi.
Sitten hän lisäsi kääntyen minuun:
— Joseph ei myöskään tarvitse niitä, ei pidä hemmotella poikia.
Minä jäin siis äitini viereen, pitäen tuollaista eroittelemista hyvin vääränä. Seurasin katseillani isääni, joka komeasti johti kahta tytärtään ja vävyään matruusin luo.
Nuo kaksi neitiä olivat juuri lähteneet ja isäni neuvoi sisariani kuinka piti syödä niin ettei vettä tippunut; hän tahtoi itse antaa esimerkin ja nielasi osterin. Koettaessaan jäljitellä naisia, kaasi hän koko nesteen takilleen ja minä kuulin äitini mutisevan:
— Olisi parempi pysyä aisoissa.
Mutta äkkiä isä näytti pelästyneeltä. Hän eteni muutaman askeleen, katsoi tarkasti perhettään, joka tunkeili osterikauppiaan ympärillä ja äkkiä hän tuli meitä kohti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä olivat omituisen näköiset. Hän sanoi puoliääneen äidilleni:
— On omituista kuinka tuo mies, joka myy ostereita, on Julesin näköinen.
Äitini keskeytti kysyen:
— Kenen Julesin. Isäni virkkoi:
— Veljeni tietenkin... Jollen tietäisi hänen olevan hyvässä asemassa
Amerikassa, uskoisin että se on hän.
Äitini sopersi kauhistuneena:
— Sinä olet hullu. Koska kerran tiedät, että se ei voi olla hän, niin miksi tässä jaarittelet tyhmyyksiä?
Mutta isäni jatkoi:
— Mene katsomaan häntä, Clarisse, tahdon että tulet itse siitä vakuutetuksi, omin silmin.
Äitini nousi ja meni tyttäriensä luo. Minäkin silmäilin miestä. Hän oli vanha, likainen, aivan ryppyinen, eikä kääntänyt katsettaan askareestaan.
Äitini palasi. Minä näin, että hän vapisi. Hän sanoi hyvin kiivaasti:
— Luulen, että se on hän. Mene hankkimaan tietoja kapteenilta.
Ennenkaikkea ole varovainen, ettei tuo kelvoton nyt joudu ristiksemme.
Isäni poistui, mutta minä seurasin häntä. Olin tavattoman liikutettu.
Kapteeni, suurikasvuinen, laiha, pitkäviiksinen herrasmies käveli komentosillalla tärkeän näköisenä, kuin olisi komentanut Intiaan menevää postilaivaa.
Isäni lähestyi häntä kohteliaasti ja teki hänelle hänen ammattinsa johdosta joukon kysymyksiä höystäen puhettaan kohteliaisuuksilla.
— Millainen on Jerseyn asema? Sen tuotteet? Sen asutus? Sen tavat?
Maan laatu? j.n.e.
Olisi luullut vähintäin Amerikan Yhdysvaltain olevan kysymyksessä.
Sitten puhuttiin laivasta, joka meitä kuljetti ja jonka nimi oli Express, sitten tultiin miehistöön. Viimein lausui isäni epävarmalla äänellä:
— Teillä on täällä laivassa eräs vanha osterien myyjä, joka näyttää hyvin mieltäkiinnittävältä. Tiedättekö mitään lähemmin tuosta kunnon miehestä.
Kapteeni, jota keskustelu alkoi kiusata, vastasi kuivasti:
— Hän on vanha ranskalainen irtolainen, jonka menneenä vuonna löysin Amerikasta ja toin kotimaahan. Hänellä kuuluu olevan sukulaisia Havressa, mutta hän ei tahdo palata heidän luokseen, koska hän on heille velkaa. Hänen nimensä on Jules... Jules Darmanche tai Darvanche, jotain sinne päin. Hän lienee ollut rikas siellä lännessä jonkun aikaa, mutta näettehän itse mihin hän nyt on joutunut.
Isäni kalpeni, hänen kurkkuaan ahdisti, silmänsä tuijottivat, kun hän lausui:
— Ah! ah! se on hyvä... erittäin hyvä... Se ei minua kummastuta...
Tuhannet kiitokset kapteeni.
Ja hän lähti merimiehen kummastellen katsellessa hänen jälkeensä.
Hän palasi äitini luo niin menehtyneenä, että tämä sanoi hänelle:
— Istuudu, muuten huomaavat jotain. Hän vaipui penkille änkyttäen:
— Se on hän, se on varmasti hän! Ja sitten hän kysyi:
— Mitä nyt teemme? Äitini vastasi kiivaasti:
— Täytyy toimittaa lapset pois. Menköön Joseph heitä hakemaan, koska hän tietää kaikki. Ennenkaikkea on pidettävä varalla, ettei vävymme aavista mitään.
Isäni näytti masentuneelta. Hän sanoi:
— Mikä onnettomuus!
Äitini lisäsi aivan raivoissaan:
— Minä olen aina epäillyt, ettei tuosta varkaasta tule miestä ja että vielä kerran saamme hänet elätettäväksemme. Ikäänkuin voisi odottaakaan mitään joltakin Davranchelta.
Isäni pyyhkäsi otsaansa, niinkuin hän teki kuunnellessaan vaimonsa moitteita.
Äitini lisäsi:
— Anna Josephille rahaa, jotta hän menee maksamaan nyt heti nuo osterit. Puuttuisi vaan, että tuo kerjäläinen tuntisi meidät. Siitäpä tulisi kaunis juttu. Menkäämme toiselle puolelle ja laita niin, ettei tuo mies enää tule lähellemme.
Hän poistui ja he poistuivat jätettyään minulle sadan sousin rahan.
Sisareni odottivat ihmeissään isääni. Ilmoitin, että äiti oli alkanut voida pahoin merellä ja kysyin osterien myyjältä:
— Paljonko olemme teille velkaa herra?
Olisin kernaasti sanonut: setäni.
Hän vastasi:
— Kaksi frangia ja neljäkymmentä.
Minä ojensin hänelle sata sousta ja hän antoi minulle takaisin rahaa.
Minä katsoin hänen kättään, ryppyistä käsiraukkaa ja minä katsoin hänen kasvojaan, vanhoja ja viheliäisiä, suruisia, murtuneita kasvoja, sanoen itselleni:
— Se on setäni, isäni veli, setäni!
Minä annoin hänelle kymmenen sousta. Hän kiitti minua:
— Jumala siunatkoon teitä, nuori herra! Köyhän äänellä, joka kiittää almusta.
Minä ajattelin, että hänen oli täytynyt kerjätä tuolla kaukana.
Sisareni katsoivat minuun kummastuneina anteliaisuudestani.
Kun annoin isälleni kaksi frangia, kysyi äitini ihmetellen:
— Maksoivatko ne kolme frangia? Se ei ole mahdollista.
Minä selitin lujalla äänellä:
— Minä annoin kymmenen sousta juomarahaa.
Äitini hätkähti ja katsoi minua silmiin:
— Sinä olet hullu! antaa kymmenen sousta tuolle miehelle, tuolle kerjäläiselle!...
Hän keskeytti puheensa nähdessään isäni katsovan merkitsevästi vävyynsä.
Sitten vaiettiin.
Edessämme taivaanrannalla sinipunerva varjo näytti kohoovan merestä. Se oli Jersey.
Kun lähestyimme aallonmurtajaa, valtasi minut voimakas halu vielä kerran nähdä Jules setääni. Lähestyä häntä, sanoa hänelle jotakin lohduttavaa, hellää.
Mutta kun kukaan ei enää syönyt ostereita, oli hän kadonnut, laskeutunut epäilemättä johonkin löyhkäävään soppeen, jossa onneton asusti.
Ja me palasimme Saint-Malo-laivalla jottemme olisi tavanneet häntä.
Äitini oli puolikuollut levottomuudesta.
Minä en enää milloinkaan nähnyt isäni veljeä.
Ja siinä syy, miksi jonkun kerran olet nähnyt minun antavan sata sousta kerjäläiselle.